Lokakuu on saapunut,
samoin poikavauva on nähnyt päivänvalon jo pari viikkoa sitten! :)
Ihanaa olla ilman sitä jäätävän kokoista mahaa, joka ahdisti joka suunnasta, koska vatsanahka ei enää venynyt suuntaan eikä toiseen. Vielä ihanempaa on olla todella hyvässä kunnossa itse ja nauttia vauvasta! :) Vinkkarin syntymän jälkeen ( hätäsektiolla hänkin syntyi ) olin niin huonossa kunnossa seuraavan kuukauden, etten liikkunut, kuin sängyn ja sohvan väliä. Vaihdoin ehkä viisi pissavaippaa puolikumarassa ja kun isyysloma loppui, pyysin vinkkarinpappaa näyttämään, kuinka vauvan pylly pestään. Ja vielä kun pappa meni töihin, istuin koko ensimmäisen päivän vauvan kanssa sohvalla koko kahdeksan tuntia lähes liikkumatta.
Mutta nyt on toisin!
Väittäisin olevani ehkä 75-80 prosenttisesti jo normaalissa kunnossa. Ollaan käyty kaupoilla ja kävelyllä, vauvan hoidossa en tarvitse mitään apua ja muutenkin fyysinen olo on tosi hyvä. Väsymys painaa välillä silmäluomia, mutta onneksi pappa on antanut mun nukkua päikkäreitä ja luultavammin väsymyskin vähenee, kun lopetan lääkkeiden syömisen kokonaan.
Sektiohaava on vuotanut ja jouduin käydä sairaalassa sitä näyttämässäkin kolmeen kertaan, mutta koska tulehdusarvot oli ok ja vuoto vähäistä, saan nyt itse vaihtaa haavaan "laastarin" päivittäin.
Onneksi, meinaan kukkaron pohja alkoi jo häämöttää kun sain ensimmäisen laskun sairaalasta. Ihan vain vinkkinä synnytämään aikoiville, että kannattaa kerätä säästöön jo valmiiksi vähintään 300€, koska jos joutuu rampata sairaalanmäellä viikkoa ennen synnytystä, makaamaan leikkauksen takia useamman päivän osastolla ja vielä kotiutumisen jälkeenkin käydä näytillä useamman kerran, niin jokaikinen ovenavaus maksaa. Meidän onni on ollut kyllä se, ettei vauvaa ole tarvinnut vielä mun hoitamisen lisäksi viedä mihinkään, vaan hän on ollut ihan terve. Ja tuo summa on nimenomaan "vähintään". Viikon verran kävin käyrillä ennen leikkausta ja lisäksi yritettiin kerran käynnistää ballongin avulla ja jouduin olla yötäkin sairaalassa, tämä "seurantaviikko" maksoi karvan alle 200€. Muita laskuja siis vielä odottaen... niin ja hei, jos saat säästöön sen mainitsemani kolmesataa ja saatkin vain sen normaalin satasen laskun kolmen päivän yöpymisestä, niin sittenpä on ristiäismenoja varten parisataa jo valmiiksi säästössä ;)
No se siitä, koska näitä tilanteita varten käydään töissä ja säästetään rahaa pahanpäivän varalle, ja kun tulee yllätyslaskuja on onneksi mistä ottaa, ja toivotaan ettei kovin äkkiä tule muita ns. yllätyksiä.
Jos sitten pari sanaa itse synnytyksestä.
Se oli kauheeta ja kesti 28tuntia ja 45minuuttia.
Lopulta leikkaussaliin ja vanha haava nukutuksessa auki.
Se oli noin niinku lyhyesti, mutta koska mun on tapana selittää niin tässä tulee pidempi versio:
Viikkoa ennen synnytystä, mun trombosyyttiarvot oli sen päiväisen lääkärin mielestä sitä luokkaa, että kokeiltaisiin ballongin avulla käynnistämistä ja mahdollisesti tilanteen edetessä voitaisiin helposti tilata trombosyyttejä lentokoneella Helsingistä. No supistuksia saatiin aikaiseksi ja lopulta 24h kuluttua ballongi otettiin pois, koska muuten on suuri infektioriski. Ballongi ei ollut edistänyt kohdunsuun tilannetta yhtään mitenkään, koska viikkoja oli 37+2 ja tilanne todella epäkypsä. Jouduin rampata verikokeissa päivittäin, koska trombosyyttiarvoja oli seurattava tarkasti. Samalla makasin käyrillä ja söin lounasta synnytysosaston tarkkailuhuoneissa. Viikko meni ja mitään ei tapahtunut. Supistuksia oli koko viikon, mutta asteikolla 1-100 ne oli ehkä 5-10. Niitä oli, muttei ne haitannu mun oloa juurikaan. Sitten lääkäri teki sisätutkimuksen torstaina ja pikkusen ronkki rankemmin, niin supistuksetkin alkoivat olemaan säännöllisempiä ja jonkun verran tuntumaan. Torstain ja perjantain välisenä yönä mentiin sairaalaan ja koko automatkan huusin ja itkin kivuista. Halusin 5minuutin käyrillä makaamisen jälkeen päästä synnytyssaliin hengittämään ilokaasua, koska muistin sen tepsivän viimeksikin "niin hyvin" :)
No ei tepsinyt. Ei mikään auttanut. Koko homma oli niin järkyttävää ja kauheeta, että järki meinas lähteä. Mulle oli jääny viime kerrasta semmonen kuva, että se 17 tuntia meni tosi nopeesti ja ilokaasulla pärjäs hyvin. Epiduraalin aikanakin sai nukuttua hetken ja muutenkin homma meni ihan kivasti. Mutta se on kyllä jännä tämä ihmiskroppa, kuinka se voi unohtaa miten kauhea maanpäällinen helvetti voi olla synnytys! Miten voi unohtaa 17 tuntia kipua ja pelkoa ja tuskaa ja hikeä! No, koska kätilön sanoja lainatakseni, "muuten kukaan ei tekisi, kuin yhden lapsen.
Niinpä niin. 29 tuntia meni tällä kertaa, eikä se näin kahden viikon jälkeen ihanassa vauvantuoksuisessa arjessa tunnu missään. "Sehän meni ihan kivasti" - vois melkein sanoa.
Mutta aikusten oikeesti ei se menny. Kun on ihan selvinpäin ja yrittää saada itteänsä sillä kaasulla niin känniin, ettei tuntisi sitä koko kroppaa kahtia repivää kipua, eikä se onnistu, vaikka kuinka huutaa ja hengittää ja kirkuu ja repii lakanoita, vaikka kuinka kovaa puristaisi miehensä kättä ja haluaisi koko homman olevan jo ohi, ei se kaasu auta, kuin pikkupikkupikkuriikkisen ja parin minuutin päästä, juuri kun pulssi on laskenut lähes normaaliin, tulee uusi supistus ja uusi minikuolema! Nälkä katoaa ja voi olla syömättä, koko homma, ihan kaikki on niin kauheeta ja hirveetä, että haluais lähteä vaan himaan. Mutta silti, mä jaksoin uskoa, että kyllä se vielä maailmaan tulee ilman veistä.
Vaan eipä tullut. Oli lakko.
Lentokoneita ei menny, ja Susanna ei saanut epiduraalia, ennenkun lentokone tuo trombosyyttejä Helsingistä. Kello 01.00 mentiin sairaalaan. Ensimmäinen kone Vaasaan tuli kello 13.00 ja trombosyytit olisivat ehkä kello 15 sairaalassa. Että koita nyt Susanna kestää.
Minähän kestin. Mutta yhtään ei voinut synnytystä ns. avittaa eteenpäin ennen tuota. Laitettiin vaan piikkiä reiteen joka kolmen tunnin väli ja se auttoikin just sen kolme tuntia viemään kipuja pois. Mutta synnytys ei juurikaan edennyt eikä paikat auennu. 5 cm olin auki tunnista toiseen. Vaikka kuinka monta miljoonaa supistusta tuli ja yhtä monta minikuolemaa, niin ei vaan auennut. Trombosyytit sitten tuli ja mäkin sain epiduraalin, samalla laitettiin oksitosiinitippa ja toivottiin jotakin tapahtuvan... en oikein muista seuraavan 12 tunnin kulkua, mutta epiduraaleja annettiin neljä annosta ja "kuolemaa" tein koko ajan. Muille syntyi vauvoja kun liukuhihnalta ja kokoajan joku kirkui ja ponnisti. Mäkin kyllä huusin, mutta ponnistaa ei tarvinnu. Joskus viideltä aamulla lääkäri ehti mua katsomaan, kun oli jo viisi tai kuusi lasta ollut auttamassa maailmaan sinä vuorokautena. Hän tuumasi mun olevan auki 8-9 cm, mutta tarjonta oli jotenkin huono, eli lapsen pää hieman vinossa, etten sen takia aukea enempää ja nyt on pakko lähteä leikkaussaliin.
Olo oli aika huojentunut. Sen huutamisen jälkeen tuntui siltä, että ihanaa! Leikatkaa vaan, vaikka mun sitten pitäis maata kaks kuukautta sängyssä sen jälkeen, niin ihan sama, mä en kestä enää sekuntiakaan. Pakko oli kestää. Mitään kipulääkkeitä ei kropassa tainnu enää olla, sen sijaan oksitosiinitipasta aiheutuneet järkyttävät supistukset saivat mut huutamaan kuin tapettava sika. Matka neljännestä kerroksesta johonkin pohjakerrokseen, ensin hissillä ja sitte pitkin käytäviä, ilman lääkkeitä leikkaukseen valmisteltavaksi.... voin sanoa, että se matka oli jo toistamiseen elämäni pisin. Kun supistus tulee matkalla ja paikat on jo auki melkein kokonaan, niin voi luoja.
Jälleen kerran he yritti ensin saada paikallispuudutusta muhun ja sen voimalla avata vatsan. Väkisin muutama ihminen pisti mun polvia koukkuun, selkää kaarelle ja leukaa rintaan, hokemalla, että yritä olla liikkumatta nyt kun laitetaan tänne selkään tämä puudutus..
Minä yritin ja onnistuinkin!
Vaan eipä aine tehonnut.
Lääkäri puukko toisessa kädessä; nipisteli aika-ajoin mun mahaa ja kyseli "tuntuuko tämä" ja kaikki tuntui, sekin kärsimys meni ns. hukkaan ja lopulta he nukutti mun.
Voi että, se tunne, kun heräsin ihan hiljaisesta heräämöstä kahden hymyilevän naisen onnittelemana, ilman minkäänlaisia kipuja. Se tunne oli aivan mahtava! Mä heti ekana mietin itsekseni, että minkä ihmeen takia mä en ollut tarttunut aikaisemmin siihen sektiovaihtoehtoon?!
Olis voinu kaikki Vinkkarin hoitajat ja kauppareissut yms. suunnitella etukäteen ja mennä vain vastaanottamaan pieni paketti sovittuna kellonaikana.
Vielä kun olen parantunut kuin ihmeen kaupalla leikkauksesta näin hyvin, ettei mitään muuta ongelmaa ole, kuin etten voi nostaa mitään yli 5kg painavaa (lue: Vinkkaria), niin huh huh... pakko perua sanat siitä ettei kolmatta lasta ikinä tule. Koska jos se tulee, niin se on automaattisesti sektio ja ainakin synnytyskärsimyksiltä voi varmasti välttyä! Mutta sitä mietitään sitten joskus vuosien päästä, kun toivon mukaan juuri nyt alkanut Vinkkarin uhmaikä on jo ehkä hieman mennyt ohitse ja tämän toisen V-miehen uhma ratkaisee, kestääkö mun järki enää kolmatta uhmaikää. :D
Sellainen oli se reissu. Ikinä en tule unohtamaan, että mikään ei voi sattua enempää kuin synnytys.
Ja kun pyytää lisää lääkkeitä, että kipu menisi edes hetkeksi pois ja kätilö sanoo, ettei oikein enää ole mitä antaa, kaikki on jo kokeiltu.. niin se tunne on kans aika vaikee sisäistää ja hyväksyä. Nukutusaine on tästä lähin mun lemppari! Suosittelen kaikille. Etukäteen kannataa reenata hauiksia, koska on paljon helpompaa maata sängyssä liikkumatta, pelkästään käsiä käyttämällä saada vauvaa liikuteltua edes jotenkin, mahdollisesti jopa käänneltyä häntä tissiltä toiselle. Myös sairaalansängyissä oleva päätykaide mahdollistaa asennonvaihtamisen hauisvoimin jos niitä on yhtään ennestään. Ekalla kerralla mulla ei niitä ollu, mutta nyt kun Vinkkaria on nostellu niin jotain papua on tainnu käsivarsiin kasvaa, sen verran helpompaa tuntui olevan vauvan käsittely
jo sairaalassakin. Semmosta. Ja sitä suklaata tuskin voi olla liikaa mukana. Mulla ei ainakaan ollu :D
Mutta nyt arki jatkuu, ja vauva-arjen juttuja sitten toisella kertaa!
-Susanna-
